Lauantai meni tosiaan jälkiä tehden. Aikamoista ryteikköä oli paikoitellen, huh. Mutta onneksi toinen jälki oli huomattavasti helpompi. Aikaa tuhraantui aikas paljon eli kotona olin vasta kuuden jälkeen. Koirat tunnin pikalenkille ja sitten ruokaa&juomaa&saunaa. Nukkumaan jo kympiltä, kun kello oli herättämässä ihanasti klo 5.00.

Sunnuntaina sitten skarppina muutaman tunnin yöunien jälkeen kohti kisapaikkaa. Olin laskeskellut, että olen saanut oman osuuden hoidettua aika nopsaan (opastettavana jälki nro 7). Jätin siksi Ruususen kotiin yksikseen. Mutta eipä sitten menneetkään tuomariryhmät niin kuin olin pienessä päässäni pähkäillyt:) Joten laukauksensietotestin jälkeen taas Skodan nokka kohti kotia ja Ruusa mukaan koepaikalle. Ensin oli opastus joka meni ihan ok. Jotenkin olin niin sokea, etten nähnyt missä katkon veretyksen loppukohta on. Siinähän se oli ihan mun vieressä, mutta ei vaan nähnyt:) Onneksi sokeudestani ei ollut lainkaan haittaa, kun koira oli ottamassa sillä aikaa hukkaa jossain metsän siimeksessä.

Sitten olikin Paven vuoro. Olin päättänyt, että en sano tarpeettomasti pojalle yhtikäs mitään. Edellisen kokeen itsesyytökset oli vielä elävänä mielessä. Päätin vaan tyynesti kävellä pojun perässä minne vaan. Ja erityisesti lähteä metsään letkeällä asenteella. Rapsuttelin ja hassuttelin Paavon kanssa jo ennen jälkeä ja poju oli vallan iloinen. Ja sama meno jatkui jäljelläkin. Tosin ehkä mejäkokeen sääntöjen mukaan tuo jälkityö ei ollut kovin hyvää (0-tulos kolmella hukalla). Mutta minä olin silti tyytyväinen. Paavo teki periaatteessa aikas epätarkkaa työtä ja meni välillä ilmavainulla kaukana jäljestä (vaikkakin jäljen suuntaan). Mutta häntä heilui, poika piehtaroi antaumuksella monta kertaa, kävi välillä etsimässä juomapaikan yms yms. On se kumma kun välillä jopa minäkin pystyn unohtamaan kilpailuviettini ja keskityn muihin asioihin (että koiralla on mukavaa ja jää hommasta hyvä mieli). Tosiaan nollahan sieltä pätkähti ja meno oli aika suurpiirteistä:)

Nyt on suunnitelmissa vain treenailla lokakuulle asti. Sitten yritetään päästä yhteen kokeeseen. Ja jos ei päästä, jatkamma vain treenaillen lumentuloon asti. Sain koepaikalta houkuteltua itselleni treeniapuakin. Jos toisen kanssa tulisi tehtyä enemmän treenejä ja lisäsilmäparit tekee oikein hyvää. Itse kun en osaa vielä lainkaan tulkita koiraani. Eli nähdä onko se jäljellä vai ei. Mutta emmepä ole treenannetkaan vuoteen:) Ja sitä ennenkin aika suurpiirteisesti:)

Tulosten lukua odotellessa koko ajan mietin, että lähdenkö kotiin eller inte. Olo oli aikas heikkopeikko. Olin lauantaina näppäränä tyttönä onnistunut vilustamaan itseni. Ei ole hyvä idea mennä jälkienteon jälkeen hikisenä autoon ja laittaa ilmastointia täpöille... Olin kuitenkin tulostenjulkistamiseen asti paikalla. Siitä sitten nopsaan kotiin suihkuun ja sohvannurkkaan. Kylmiä väreitä meni pitkin selkää ja olo oli aika vetämätön. Onneksi Kaisa toimi pelastavana enkelinä ja vei Ruususen lenkille. Tytöllä oli aika paljon virtaa oltuaan koko päivän vain maskottina kisapaikalla (lue: leikkien mäyräkoiran kanssa ja autossa istuen). Ruusa pääsi sitten kirmaamaan Ritu-riisenin kanssa pitkin Pirkkalan metsiä:)

Yöllä Paavo päätti sitten tahtoa pihalle klo 2.30. Kävihän se kakalla, mutta maha ei ollut sekaisin. Sen jälkeen oli vakuuttunut että hänen kanssaan pitää nyt seurustella eikä saa lukittautua makkarin oven taakse. Ihme jätkä. Yleensä on niin äijää mutta välillä pukkaa halipulaa... Aikansa vinkui oven takana kunnes nukahti. Aamulla sitten tulivat seiskan jälkeen makkariin. Räps, tassuilla ovi auki ja siinä seisoivat oven suussa molemmat hännät heiluen. No, kello olisi soinut hetken päästä joka tapauksessa. Olotila ei vieläkään ollut kovin hyvä. Mutta töihin päätin kuitennii raahautua. Se siitä kesälomailusta...