Heinäkuun alussa saatiin koepaikka kettisten kokeeseen Kuorevedelle. Ja kävipä vielä niin hieno tuuri, että sain työkaverin kautta ilmaismökin koepaikan läheltä (vastarannalta). Menin mökille jo päivää ennen ja sain illaksi seuraksi myös Sinin (Diegon rja). Aivan mahtava mökki. Iso tontti, jossa koirilla oli tilaa rallata. Hiekkaranta. Rantasauna. Ulkogrilli. Naapurit ja tie kaukana. Täydellinen mökki siis mun käyttöön. Koirat sai olla vapaana pihalla ilman huolen häivää. Myös Hertta oli mukana chillailemassa ja grillailemassa hienoissa pinkeissä valjaissaan.

Jälkienteko sujui Sinin kanssa reippaaseen tahtiin, kun pukkasi ukkoskuuroa päälle ja itikoitakin oli aika paljon. Illalla uni maittoi oikein hyvin. Aamulla kävin viemässä Ruususen Tainan luo hoitoon, ettei paukkuarkuus enää pahenisi laukauksensietotestin aikana. Kovasti kuvittelen vielä tekeväni tuosta tytöstä mejäkoiran, joten ei saisi todellakaan enää pahentua… Hyvin oli leikki maistunut Elsa-rhodesialaisen kanssa. Ensitapaamisella tosin oli Ruusikselta outo reaktio. Kun Elsa tuli moikkaamaan mua, niin Ruusa änki väliin pöristen. Hetken mietittyäni tajusin, että aika vähän tyttö on tavannut itseään nuorempia narttuja. Mutta ei tosiaan ollut mikään paha tai edes pahahko pörinä, mutta yllätti mut vaan täysin silti. Iso kiitos vielä kerran Tainalle ja Elsalle, että otitte Ruusan sinne pariksi tunniksi! Koepaikalla jouduttiin sitten hetken jos toisenkin odottamaan kun kokeen sihteerillä oli väärä aloitusaika kirkkaana mielessä… Mutta päästiin metsään kuitenkin aamun aikana. Paavon jäljestys oli jotain aivan karmeaa. Olihan toki helle melkoinen, mutta että poika uuvahtaa jo ennen ensimmäistä kulmaa, niin se tuli kyllä täytenä yllätyksenä. Veti tyylikkäästi kaikki kulmat yli. Jonkinlaista rengastamisen tapaista siellä teki, mutta lähinnä aika meni ojia eestaas kävellessä ja sammaleessa maaten. Ei afrikkalainen kestä suomalaista hellettä, ei. Mutta muuten oli kyllä oikein mukava retki, tulos vaan ei ollut kohdallaan eikä koiran jäljestysinto (kun sitä ei ollut lähes lainkaan…).

Viime viikonloppuna oli sitten vuorossa Kouvolan koe. Koepäiväksi oli luvattu 33 astetta lämmintä, joten kokeen järjestäjä teki ensiluokkaisen viksun päätöksen. Koe aloitettiin klo 5.00. Iso hatunnosto järkevästä päätöksestä! Näin Paavo pääsi jäljestämään jo klo 8.00 (päivän kolmas jälki). Ilma oli täydellinen. Paavo oli innokkaalla ja iloisella mielellä. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Ja siltä se jäljestyskin näytti. Aivan uskomattoman upean mahtavaa menoa. Ensimmäistä kulmaa hetken rengasti mutta löytyihän se jatko sieltä suht helposti. Katkolla oli sitten rengastuksen määrä vielä mittavampaa. Koko ajan vaan toivoin, että tuomari antaa pojan jatkaa työntekoa, kun teki hienosti duunia koko ajan. Ei luovuttanut vaan käytti maa- ja ilmavainua ja teki huolellista rengastusta. Tosin pitkän aikaa väärälle puolen kulmaa mutta silti. Loppujun lopuksi jatko löytyi ja matka jatkui. Ja aina vaan mentiin tarkemmin ja aina vaan minä haukoin perässä henkeäni, että piru kun on hienonnäköistä. Laskeskelin mielessäni makauksista (jotka merkkasi!) ja kulman ennakkomerkeistä, että millä osuudella ollaan. Ja jossain kohtaa mietin, että enää yksi kulma ja makaus ja sitten ollaan perillä. Muuten vaan nautiskelin menosta joka oli hie-no-a.

Ja sitten.

Kun sitä aivotoimintaa olisi eniten tarvittu koiranohjaajan osalta, niin ei irronnut. Ei sitten lainkaan. Olin kartasta katsonut, että kyseessä on lippalakin muotoinen jälki. Eli ensimmäiset kulmat vasemmalle ja viimeinen oikealle. Näin tien ja autot edessä. Ja koira menee vasemmalle. Ja ei sitten yhtään raksuttanut, että kas se rengastaa väärältä puolen! Nautiskelin vaan yhä menosta ja luotin koiraani. Paavo ei ollut haahuilemassa. Paavo ei ollut hirven jäljillä, vaan Paavo teki töitä. Järkytys ja yllätys oli valtaisan suuri kun kuulin takaani ”tulkaas takaisin”. Mitä hittova! Sitten vilkaisin taakseni ja totta tosiaan kyllähän me olimme ajautuneet aika kauas kulmalta. JOS olisin edes kerran kiljaissut Pavelle Jälki, niin olen aivan VARMA että olisi pysähtynyt miettimään, että kas etenen kauemmas veren hajusta. Olen tästä niin VAR-MA, että vieläkin verenpaine meinaa nousta huippuunsa… Mutta eiiiiiiiii, minä vaan teputin koirani perässä. Ja kyllä, tiedän että ohjaaminen on kiellettyä. Mutta tässä kohtaa olisin voinut ottaa mieluusti muutaman pisteen vähennyksen kunhan koira olisi saanut ansaitsemansa tuloksen. Oli 99 %sti niin hienoa menoa, että ykköstulos ja valioituminen olisi ollut kohtuullista. Tuloksena VOI 2 ja 36 pistettä.

Elokuu onkin sitten taas harrastuksia täynnänsä. Huomenna on Tampereen maastokisa. Seuraavana viikonloppuna mejäillään Paavon kanssa Iitissä (tai Sastamalassa jos päästään varapaikalta kokeeseen). Seuraavana viikonloppuna on Club Show ja Mustialan maastokisa. Ja ehkä lisäksi jään Vinttiliiton iltajuhlaan. Ja sitten onkin jo kauan odotetun rotumestaruus-mejän vuoro. Suuntaamme Partnerin nokan kohti Raahea med Laura, Eden ja Paavo. Ruusikselle pitää lauantaille vielä kehittää hoitopaikka/hoitaja. Sunnuntaina tyttö sitten suuntaa toivottavasti handlerinsa kanssa SM-maastokisaan Jyväskylään.