Nyt on pieneläimen maailma jo hiukan enemmän mallillaan niin orja saa kirjoitella kuulumisia.

Aloitetaanpa eilisestä päivästä. Eli eilinen meni aika pitkälti lepäillessä,kun meikäläisen tassukipulääkkeet aiheuttaa näköjäänstä väsymystä. Illansuussa kävimme metsälenkillä. Mukana oli siis omien otusten (kissat jäi kotiin) lisäksi Sanna ja hänen Nessa-beussi. Ja hyvin meni lenkki. Nessaa ei haitannut, vaikka pirpana kävi nuuhkimassa Neeben palloa (joka on aikas pyhä asia beussineitokaiselle). Lenkin pituus oli noin puoli tuntia, mutta se on tällä hetkellä ipanalle aika maksimiaika. Sen jälkeen alkaa paleleminen ja yleinen kiukuttelu...:)

Ja sitten tähän päivään. Huh mikä päivä...

Heräilimme aamusella kaikessa rauhassa, kun Helsingissä piti olla klo 14. Kävin kaupasta ostamassa ravitsevan aamupalan (berliininmunkki ja limpparia). Ja kun pääsin kotiin Mariannelta oli tullut viesti. Ell:llä pitääkin olla jo 12.30. Ja klo näytti 10.30 siinä vaiheessa kun sain tämän tiedon. No eikun vauhdilla Paavo aamupissalle ja menoksi. Reipasta ajoa kohti Malmia ja näin matkaan meni ainoastaan 1 h 35 min:) Onneksi poliiseja ei pukannut meidän reitille... Perillä olikin sitten luvassa jonnii verran odottelua, kun heille oli tullut yllättävä leikkaus väliin ennen Ruusan operointia. Typykkä otti odottelun rennosti. Ensin toki otti yleisönsä ja söpöili koko rahan edestä hoitajille. Mutta sitten uni voitti ja typy nukkui aivan umpiunessa. Kyllä on onneton hermorakenne, kun noin stressasi vierasta paikkaa:) Puoli kolmen paikkeilla Ruusalle laitettiin rauhoittavaa ja minut komennettiin pois paikalta:) Ei ollut kovin korkealla fiilikset siinä vaiheessa kun jätin tytön klinikalle. Mielessä pyöri, että onko tämä viimeinen kerta kun näen Ruusan hengissä...

Ravitsevasta aamupalasta huolimatta alkoi olemaan jo aikamoinen nälkä, joten suunta kohti Heseä. Ja siellä odottikin tuttu ihminen kassalla. Hiukan taidettiin molemmat hätkähtää kun olikin tuttu naama todella yllättävässä paikassa. Siis kassalla oli Chai-rhoden omistaja:) Meinasi sapuskatkin ihan jäähtyä, kun jäin suustani kiinni... Ravitsevan lounaan jälkeen suuntasin lähiostariin tappamaan aikaa. Minulle kun oli sanottu, että leikkaus alkaa kolmelta ja voin tulla hakemaan tyttöä viideltä. Jo varttia vaille neljä pärähti puhelin soimaan ja ell kertoi hyviä uutisia. Eli leikkaus oli onnistunut ja tytön voisi hakea tunnin päästä. No en tietty jäänyt pyörimään Tiimariin enää hetkeksikään vaan suuntasin klinikalle. Ja noin tunnin odottelun jälkeen sain unisen ipanan mukaani. Tyttö pyöriteltiin viltin sisälle ja laitettiin kissojen kantokoppaan. Ja eikun kohti Tamperetta. 40 km ennen kotia alkoi sitten huuto. Eikä mikään hiljainen itku vaan totaalinen huuto (siis Ruusa huusi, en minä).

Ja kotiin päästyä huuto vaan yltyi. Ja yltyi. Ja yltyi. Pitelin tyttöä ensin sylissä, mutta ajattelin, että sillä on ehkä pissahätä ja laskin lattialle. No sehän lähti kuin hauki kaislikosta suoraan sohvan alle. Ja kun törmäsi sohvanreunaan huusi kuin olisi tapettu. Ja sitten tajusi niskassa olevan liimasiteen ja alkoi rapsuttamaan sitä pois. No minä sitten tikkana paikalle lopettamaan moinen toiminta ja siitä pirpanalle paniikki päälle ja karkuun. Onneksi luoksetulon vihjesana toimi ja typsy juoksi mun luo häntä heiluen sanan kuultuaan. Huh. No enää en sitten uskaltanut laskea sitä maahan. Eli roikotin huutavaa eläintä sylissä ja samalla mietin kuumeisesti (erittäin väsyneellä aivokapasiteetillani) mitä pitäisi tehdä. Tassut pitää saada paketoitua ja tytölle sellainen alue jossa ei voi mennä sohvan tms alle murjomaan niskanaluetta. Ja kas lasikuistihan soveltuu siihen hyvin. Mutta ensin oli mun saatava syömistä. Ja voin kertoa, että kun samalla roikottaa kiemurtelevaa 7-kiloista, täysiä huutavaa eläintä sylissä ja yrittää voidella voileipää, tulee hiukan tuskanhiki. Mutta sain kuin sainkin ne valmiiksi ja vähän syötyä. Ei käy kateeksi yh-äitejä, ihmislapset kun ovat aika pitkään tuossa tilassa. Ruusa vain tämän illan... Sitten kavereiden iltaa häiriköimään, että kuka haluaisi tulla jeesimään... Itsekseen tassujen teippaaminen ei ollut kovin tuloksekasta, kaksi kättä ei vaan riitä sekä eläimen paikallaan pitämiseen että teippaamiseen.

Ja onneksi Kaisa tuli ja pelasti. Hän oli käynyt matkalla ostamassa todella upeita sukkavaihtoehtoja, joista tiukan harkinnan jälkeen päädyimme Nalle Puh-vaihtoehtoon. Kunhan vaan saan tuolta kameralta purettua kuvia, niin laitan uudesta muodista kuviakin tänne. Kyllä nyt tytön kelpaa tepsutella kun on vaaleanpunaiset sukat teipattuna takajalkoihin. Ja Kaisa ymmärsi myös hyvin meikäläisen tuskaista olotilaa ja toi hyvää ruokaa ja jäätelöäkin. Iiiiiihanaa, iiiiiihanaa:) Kiitos vielä tuhannesti Kaisa, you saved me!!!

Teippailtiin myös haavan liimasidettä paremmaksi ja hieno tuli. Ruusakin rauhoittui selvästi kun enää häntä ei retuutettu sylissä vaan pääsi toteuttamaan itseään lattialle. Ja tossutkaan ei kauaa häirinneet. Toki pitäähän niitä koko ajan yrittää kirputtaa mutta kävelee niillä niin normaalisti kuin koira voi kävellä vaaleanpunaisilla Nalle Puh-tossuilla...

Tuossa se nyt touhuilee ihan normaaleja iltajuttuja. Eli linjalla muristaan keinuhevoselle-purraan puruluuta mennään.

Huh hah hei, mikä päivä! Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Raskaasta päivästä huolimatta olen hyvin tyytyväinen, että leikkaus onnistui. Nyt vihdoin uskon, että minulla on pieni pentu:) :)

Niin ja Paavosta toki pitää myös kirjoittaa. Paven mielestä hänellä on varmasti asiat nyt paremmin kuin on ollut pariin viikkoon. Eli meidän ollessa Helsssingissä, Leena kävi hakemassa Paavon hoitoon Ruusan toipumisen ajaksi. Paavo pääsee olemaan aikuisessa rhonttiseurassa (Ulla-rhoden kanssa) ilman ällöttävää naskalihammasta.

Ja kissatytöt joutui yläkerran huoneeseen arestiin, etteivät riehuta tuota potilasta. Pientä protestia sieltä on kuulunut, mutta valitettavasti nykyään on niin vaikea saada kunnon henkilökuntaa...