Olin tuossa männä viikolla hiukan helisemässä Ruusan kanssa. Sain kuningasidean lähteä molempien koirien kanssa lenkille, jossa oli mukana myös Hannele kahden koiransa kanssa. Jep jep. No eihän siitä sitten tullut yhtään mitään. Minulla loppui namit aivan alkumetreille. Ruusa veuhtoi ja teuhtoi aivan villinä, aivan ilman aivoja. Huh. Mutta siperia opettaa. Ei kahden koiran kanssa remmilenkille, eikä varsinkaan yhteislenkille. Kuin sitten joskus hamassa tulevaisuudessa:) Mutta selvisin siitäkin jotenkuten hengissä.

Ruusan remmikäyttäytyminen on kyllä suoraan verrannollista vahvistetiheyteen. Jos ei tipu palautetta spontaktista, niin ei sitä sitten enää tarjoillakaan. Toki muuten kävely on jo huomattavasti parempaa kuin pari viikkoa sitten. Ruusahan on ollut villi ja vapaa tähän asti ja remmissä kävelyä on tullut tehtyä aivan luvattoman vähän. Mutta nytpä tulee jalkavammojen takia tehokuuri siihenkin... Yritin päivänä eräänä, että menisin kunnon pitkät lenkit erikseen molempien koirien kanssa. Just. Ruusan mielestä häntä ei saa jättää yksin autoon. Oli sitten sisustanut ja myös pissannut autoon. Jiihaa. Kyllä se vaan niin pitää paikkansa, että ensimmäisen koiran kanssa tulee tehtyä paljon virheitä. Juu-u, aivan totta. Ja sitten toisen kanssa ei tee enää niitä virheitä, mutta keksii uusia! Paavo ei ole koskaan ollut kova kommentoimaan asioista. Mutta Ruusa taas on. Eli autosta pitää kertoa mielipiteensä ohikulkeville koirille ja muillekin epäilyttäville asioille. Hassu tyttö.

Ruusunen on nyt tosiaan ollut joka päivä maskottina ja stressileluna töissä. Ja hyvin on mennyt!! Likka nukkuu tuossa häkissään kun olen koneen ääressä. Mutta annas olla, kun lähden koneen äärestä pois, niin siitä alkaa itku ja poru. Ja tuo on taas sellainen ominaisuus jota Pavessa ei ole ollut koskaan.

Välillä käydään teetauolla/lounaalla ja siitä se riemu alkaakin. Häntä viuhtoo vimmatusti, kun huomaa mihin ollaan menossa. Likka kiipeilee vuorotellen lemppari-ihmisten syleihin ja söpöstelee. Se näyttää aivan siltä kuin nauraisi koko ajan. Ja korvat on ihan tötteröllä onnesta:) Saattaa olla piiiitkiä aikoja esim Hannan (joka on Ruusan ehdoton suosikki-työkaveri) sylissä ja vaan pitää päätä poskea vasten. Ja häntä heiluu... Hirmu viksusti osaa ikäisekseen kyllä olla. Ei tarvitse kuin vähän vihjata, että nenä pois pöydältä ja se jopa tottelee:) Toki sille on jokunen leivänpalakin syötetty, mutta ei suoraan pöydästä vaan muualla. Ja hyvin osaa typykkä muillekin käyttäytyä. Eli aivan samoin kuin aamuvinksiateriallaan. Istuu, katsoo silmiin ja vasta luvan saatuaan  ottaa tarjotun ruoan. Hauska otus.

Niin ja kävipä pikkulikka tekemässä ensimmäisen verijälkensäkin jo! Laura sai kiireisen perjantain ratoksi vielä houkuteltua mukaan tekemään jälkiä. Ruusan jälki oli aivan lyhyt, ehkä 30 metriä, yhdellä makauksella. Kovasti tyttöä kiinnosti, mutta pelotti niin pirusti... Kävi jopa välillä haukkumassa perässä kävelevälle Laurallekin kunnes totesi tämän vaarattomaksi:) Jäljesti tarkasti mutta tarvitsi todella paljon tukea. Eli kun kehuin, uskalsi edetä huisin jänskää verijälkeä etiäpäin. Mutta vallan lupaava suoritus ekaksi jäljeksi! Siitä se lähtee... Ja Paavokin jopa meni treenijäljen. Otti aika huolella kierroksia kun haistoi mitä oltiin tekemässä ja näki, että ipana pääsee hommiin. Tästä siis seurauksena revitty takakontin pohja ja uudesta häkistäkin irtosi yksi osa. Vein sen sitten Ruusan ajamalle jäljelle ja ensimmäistä kertaa vuoteen, meni treenijäljen. Jei! Treenien jälkeen en enää ehtinyt kummankin kanssa eri lenkeille, joten vein ne sitten yhtä aikaa. Mutta sepä menikin todella mallikkaasti! Tosin siinä hiukan helpotti armoton rankkasadekuuro. Kumpikin taivalsi aika juupotusmentaliteetilla eteenpäin... Paavolla on muuten nykyään uusi kuonopanta. Vanha riimu on alusta asti ollut ihan syvältä. Menee silmien päälle ja sen saa tassuilla kaapimalla pois kuonolta. Mutta nyt on hieno riimu! Kiitos Hollolan Nahkapajan ammattitaidon!! Suosittelen lämpimästi...

Viime viikonloppu meni kotikotona käydessä. Ruusalle oli vaan armoton järkytys, kun se näki siskoni lapset. Pieniä ihmisiä jotka juoksee ja kiljuu. Mitä ihmettä ne on, mietti Ruusa ruusunen... Jos olisi ollut enemmän aikaa ja olisin saanut lapset hallintaan, niin olisi voitu treenata lapsien kanssa olemista. Mutta kumpaakaan ei ollut. Joku toinen kerta siis täytyy muistaa tätäkin asiaa harjoitella.

Kotikotona mä mokasin oikein huolella. Päästin molemmat koirat autosta vapaaksi pihalle. Ei, ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Noin ei olisi pitänyt tehdä. Ruusaraasu kun ei ole ollut vapaana pariin viikkoon, niin vapaus oli niin ihanaa, että sitä piti juhlistaa juoksemalla aivan aivottomana ympäri pihaa. Ja kun vielä sai Pavenkin samaan hömpötykseen mukaan, niin ihanata ihanata. Eipä ne olekaan koskaan juosseet yhdessä, kun Paavo on aina remmissä. Mutta sitten ei oikein pystynyt laittaa hetkeen tassua maahan:( :( :( Prkl. Jotenkin kuvittelin, että voin sen laskea autosta, että toimiihan sillä luoksetulo. No, ei sitten toiminut kun päässä soi vain frrrrrrrrrrrreeedom! Jep jep. Täytyy vaan toivoa, ettei murtunut varvas murtunut uudestaan ja en muutenkaan nyt ihan pilannut tuota koiraa. Toki Skutin mukaan koiran pitäisi saada liikkua koko ajan vapaana. Mutta veikkaan, että Ruusa ei tuolla viriiliydellään todellakaan hidastaisi vauhtia, vaikka jalkaan hiukan sattuisikin. On se sen verran vauhdikas tapaus...

Paavo nautti selvästi, kun sai olla vapaana. Se on sille niin harvinaista herkkua... Tosin selvästi oli ihmeissään, kun ei löytänyt Miina-koiraa. Miina kun oli jouduttu lopettamaan reilu kuukausi sitten erittäin pahan sokeritaudin takia. Voi Paavoa, kun kaveria ei löytynyt.

Sunnuntaina käytiin sitten metsälenkillä. Ruusa toki hihnassa. Paavo taas pääsi nautiskelemaan vapaana käyskentelystä. Ja itselläkin mieli lepäsi, kun pystyi luottamaan, että mistään kulman takaa ei tule uroskoiria tappelemaan. Normaali lenkeillä kun olo ei ole koskaan kovin rento. Vaikka minulla on molemmat koirat kiinni, niin irtokoiria tuntuu aina löytyvän joka niemestä ja notkelmasta. Ja jos se sattuu olemaan uros, on tappelu päällä. Joten lenkit on yleensä joka rapsahduksen kuulostelua ja jokainen heiluva oksa on potentiaalinen kimppuunkäyvä koira. Ei kivaa, ei sitten lainkaan.

Ai niin, Ruusalta on viikko sitten poistettu tikit. Ja haava on todella hyvännäköinen, aivan erinomaisesti parantunut! Maaret (Ruusan isukin omistaja) hoiti tikkien poiston, mulle riitti jo haavan puhdistaminen kuivuneesta verestä. Ei tule meikäläisestä sairaanhoitajaa:)