Tosiaan tämä viikonloppu meni mejä-kokeen tiimellyksessä. Perjantaina ajeltiin kotikotiin. Koirat oli onnesta soikeina kun pääsi maalle juoksentelemaan:)

Illalla ei meinannut nukkumisesta tulla yhtään mitään. Päätin, että koirien ei tarvitse tulla sänkyyn tilaa viemään (vain 120 cm sänky). Paavo oli asiasta aivan eri mieltä. Siinä se poika sitten vinkui ja vonkui sängyn vieressä to-del-la pitkään. Ei auttanut komentaminen eikä maanittelu. Hänen ylhäisyyttään oli julmasti loukattu. Jossain vaiheessa olin nukahtanut ja kas siellä ne sitten oli sängyssä tuhisemassa molemmat koirat...

Lauantaiaamuna suuntasin auton nokan kohti Vierumäkeä ja jälkiä tekemään... Sain pariksi Petrin, joka osoittautui melkoisen eteväksi kaveriksi noissa jälkihommissa. Taas oppi paljon uutta, kiitos Petrin!! Jälkienteko sujui vallan hyvin, tosin maasto oli aikas haastavaa ja joutui melko tavalla miettimään mistä jäljen voi tehdä. Mutta viiden jälkeen jäljet oli valmiit. Ruoka ja rantasauna maistui oikein hyvälle tuon reissun jälkeen (aamuysistä asti metsässä ilman ruokaa...). Koirat oli päivän ajan äidin ja isän hellässä huomassa. Olivat olleet suht nätisti. Hyvä niin:)

Sunnuntaiaamuna kello herätti 5.30. Ihana heräämisaika! Ja puoli seiskalta olin jo ajamassa kohti koepaikkaa Paven kanssa. Ruusa jäi äidille ja isälle taasen hoitoon. Kisapaikalla alkoi satamaan vettä aika huolella. Huh. Minulla oli ensin vuorossa jäljenopastus. Jäljellä meni mäykky, joka eteni oikein mukavaa vauhtia ja tarkasti. Tosin loppupätkä on hiukan sumeampaa, kiitos pikkupotkun leukaan:) Tosiaan jäljen yli oli kaatunut iso mänty. Jälki meni siis tämän puun alta. Minä olin kumartuneena ja menossa ko. puun ali. Mutta tuomari päättikin loikata vieressä olevan kiven kautta. Noh, sammal luistikin alta sillä seurauksella, että sain napakan potkun leukaan. Onneksi ei ollut kieli välissä, olisi ollut aikas paljon pahempaa jälkeä. Itse leukaan ei jäänyt mitään jälkeä, mutta päätä alkoi jomottelemaan jonnii verran. Ja hiukan oksettikin. Eli kai siinä sen verran pää nytkähti että tuli pieni aivotärähdys. Mutta päästiin jälki loppuun kuitenkin.

Sitten Paavon jäljelle. Huh hah hei, mikä jälki siitä kehkeytyi...

Alun Paavo meni todella kivasti. Hyvää vauhtia ja innoissaan. Mutta sitten syystä tai toisesta lähti viuh suoraan vasemmalle ja hukkahan siitä tuli. Katkokulma tuli jo kohta perään ja se meni ihan plörinäksi. Paavo kyllä yritti ja yritti mutta ei keksinyt miten sen ratkaisisi. Alkoi syömään ruohoa ja jopa vinkumaan. Selkeästi myös (ainakin omasta mielestäni) paineistui käskyttämisestä. Enkä sitä sitten kuitenkaan osannut lopettaa. Hiukan kävin kyllä silittelemässä ja tsemppaamassa pojua mutta ei se katkon syvin olemus silti valjennut pojulle. Jatkettiin sienenlaskupaikasta matkaa. Jonnii verran haparoivaa oli meno kunnes sitten tulikin seuraava hukka. Joten nollatulos tulossansa ja mentiin loppu vain huvin ja harrastuksen vuoksi. Ja sen poju meni mielettömän rennosti, tarkasti eli hyvin! Eli. Aika rankasti saan kyllä itseäni (ainakin osittain) tuosta jäljen menosta syyttää... Ei olisi pitänyt lainkaan käskyttää vaan antaa sen itse ratkaista asioita enemmän. Mutta kun aiemmin poju on alkanut haaveilemaan ja patsastelemaan, niin olen pitänyt sitten tiukkaa linjaa, että sellaista ei sitten tehdä:) Mutta nyt tuli varmaan liikaa käskytystä. Ehkä.

Harmitti kyllä tuo Paven jälki. Kunnon itsesyytössyövereissä pääsin jo niinkin pitkälle, että Paavo olisi ollut elämänsä paljon onnellisempi jonkun muun kuin mun kanssa. En ole osannut kohdella poikaa oikein, tehnyt karmeita koulutuksellisia ja muitakin virheitä sen kanssa. Ollut epäjohdonmukainen monessa asiassa jne jne.

On tämä koiranomistaminen kivaa! Voi rypeä itseinhossa, saada potkun leukaan,... Ja lisäksi ajoin yli 600 km kokeakseni tämän ihanuuden. Jiihaa!

Mutta kai tärkeintä kuitenkin on, että tykkään Paavosta (ja Ruusastakin toki) aivan mielettömästi. Ja kai tämä olotila taas tästä helpottuu kun lakkaa pohtimasta liikaa:) :)

Jäljenpurun jälkeen sitten ajelin kotikotiin ja hain Ruusan matkaan. Tyttö oli ollut vallan kiltti. Äiti vaan totesi, että on se kyllä niin hassu tyttö, sellainen lullutettava. Niinhän se on. Voi olla vaikka ja kuinka kauan vain sylissä ja hymyilee onnellisena kun joku viitsii rapsuttaa:)

Ilta meni hyvin rattoisasti koepaikalla kun oli hyvää seuraa. Noissa mejäkokeissa on kyllä niin leppoisa tunnelma ja saa nauraa vedet silmissä:) Pääsin kotimatkalle vasta seiskan jälkeen. Siitä sitten suoraan töihin kun oli muutama asia tekemättä ennen maanantaita. Koirat nukkui sen aikaa häkissä...

Päätä särkee kyllä tuon potkun jäljiltä hiukan yhä ja olo on hiukan heikohko. Ei huolestuttavan paha kuitenkaan, mutta selkeästi joku palikka liikahti paikoiltaan siinä tilanteessa.