Huh, on taasen päivitykset jääneet tekemättä liian pitkältä ajalta. No tästä tarinasta tulee sitten hyyyyyyyyvin pitkä. Tarjoan pullakahvit taasen jos joku on niin kiinnostunut mun koirien elämästä että lukee loppuun saakka:)

Aloitetaan viime viikon tiistaista. Suunnattiin silloin Skodan nokka kohti Hämeenlinnaa ja mejä-treenailua. Oltiin sovittu Heikin kanssa, että tehdään jäljet laimennetulla verellä ja ajetaan samantien. Näin mun ei tartte ajaa kahtena päivänä pelipaikalle. Paavolle tehtiin M-mallinen jälki, jossa kaikki kulmat oli katkokulmia. Ja joka osuudelle lisäksi makaukset. Eli tehtäviä, tehtäviä, tehtäviä. Niitä kun nyt pitää treenata. Katkot oli vaikeutuvia. Eli ensimmäisellä vain hiukan sivuun ja taakse ja siitä heti sieni maahan. Seuraavalla enemmän sivuun ja taakse ja hiukan vielä sivuunkin. Jne. Ei vielä mikään ollut kisakatkon mukainen, mutta viimeinen oli jo aika lähellä. Ruusan jälki oli vain normi avo-jälki, tosin toki lyhyempi kuten Pavenkin. Pituuksia en enää muista...

Itikka pääsi ensin jäljelleen. Ja tyttö yllätti mut positiivisesti! Ei jänskäillyt läheskään niin paljon kuin aiemmilla kerroilla. Hankaluuksia tuotti ainoastaan armoton risukko jonka läpi jälki meni (siis hakkuista maahan jääneet oksat). Niistä pikkulikka ei halunnut mennä läpi vaan etsi aina kiertoreittejä. Mutta palasi kierron jälkeen aina takaisin jäljelle. Kun päästiin risukosta eroon, alkoi typy menemään vallan reipasta tahtia. Välillä jopa täyspitkällä liinalla ja liina hiukan kireällä! Vau, mitä edistystä näin vähillä treeneillä!!! Olin laittanut makauksille pinaattilättyjä ja sieltä ne syötiin innolla. Kuten myös makauksella olleet veretkin:) Loistolikka!

Ja sitten Paavon jäljelle. Tarkoituksena oli pitää koko matkan puolikas liina, jotta poika ei pääse haahuilemaan lainkaan jäljen sivuun. Ja alussa tiukka jarrutus, ettei ala vouhkaamaan ja näin etenemään epätarkasti. Ja tosiaankin sai jarruttaa. Ensimmäinen pätkä tuntui ikuisuudelta kun takakenossa jarrutin vauhdin rauhalliseksi kävelyvauhdiksi. Mutta se kannatti. Poika eteni tarkasti ja suoraviivaisesti. Kunnes tultiin katkolle. Hiukan jänskätti, että mitäs nyt. Tähän asti kun katkolla Pavelle on lähinnä tullut totaalipysähdys ja ihmetys. Nyt veretyksen lopussa lähti automatic rengastaen etsimään!!!!!!!!!!!!! Olin todella ylpeä koirastani, joka löysi jatkon todella nopeasti. Ja sama meno jatkui koko jäljen. Makaukset huomioitiin tarkasti ja sieltä etsittiin kaikki pinaattilätyn palaset. Katkot meni upeasti etsien ja jälkiuralta ei poistuttu kertaakaan haahuilemaan. Aivan uskomaton suoritus! Leijailin aika tavalla koirieni suoritusten jälkeen... Heikin Santra kävi vielä jäljestämässä Paven jäljen ja hyvin meni silläkin, vaikkei tyttö ole ollut yli vuoteen jäljestämässä jalkaongelmien takia. Eli vallan onnistunut keikka Hämeenlinnaan...

Keskiviikkona ei sitten ollut ohjelmassa kummallisempaa kuin normilenkki ja koirille ruoanhaku. No siitä ei sitten tullutkaan ihan normilenkki. Polkua kävellessä Ruusa yhtäkkiä pomppasi metrin ilmaan ja rupesi ravistamaan päätään. Ja siinähän törrötti pari ampiaisen piikkiä. Toinen korvalehdessä ja toinen keskellä päätä. Soitin sitten klinikalle, että tarvitseeko antaa kyypakkausta tms. Ja ei kuulemma tarvitse tehdä mitään kun hengitystiet on ok. Ja samalla kysäisin neuvoa, miten saisin Ruusan korvassa olevan haavan menemään umpeen (lue: kyllästynyt pesemään veripisaroita seinistä). Ja varasivatkin saman tien ajan seuraavalle aamulle. Takaisinpäin tullessa yritin välttää sitä kohtaa jossa ampiaiset oli mennessä pistäneet. No, sillä seurauksella että käveltiin suoraan pesään. Aika hitaalla nuo ampparit liikkui mutta piikit oli näköjään silti hyvässä terässä. Autolle päästyä tutkin tilanteen. Ruusassa oli yhteensä 6 pistosta ja Pavessa 4. Minuun ei ihme kyllä osunut yksikään, vaikka kaavin amppariparvea paljain käsin koirista... Onneksi kaikki pistot oli jaloissa ja muualla kropassa eikä kaulassa tms. Paavoa suojasi toki päällä ollut takki pahimmalta hyökkäykseltä.

Koirat autoon ja pikakoukkaisu kodin kautta. Annoin Ruususelle Rescue Remedyä, kun tyttö tuntui olevan aika sätkynä moisesta yllätyshyökkäyksestä. Autoonkin laitettaessa hyppäsi todella vauhdikkaasti ja istui aivan häkin nurkassa pälyillen ("tuleeko ne taas, pistääkö ne taas"). Paavoa ei moiset ampparit hetkauttaneet sitten lainkaan. Barffinet-keikalla kävin myös Teemerissä hakemassa lauantain kisapalkintoja. Samalla ostin Paavolle tilatun uuden talvitakin, uuden ruokakupin (Ruusa rikkoo niitä sarjassa jos unohtuu lattialle ruokailun jälkeen), luita ja Ruusalle jälkivaljaat. Hiukan meni rahaa tuolla keikalla mutta kaikki oli oikeasti tarpeellisia ostoksia.

Illan Ruusa oli normaaliakin läheisriippuvaisempi. Tahtoi olla vaan ihan liki. Hassu tyttö...

Torstaiaamuna suunnattiin sitten tiemme kohti klinikkaa. Ajattelin, että laittavat jonkun kätevän siteen siihen korvaan tms. Mutta pyh. Minun toivottoman huono onneni jatkuu sitten yhä vaan. Juliska katsoi Ruususen korvaa ja välittömästi alkoi tutkimaan tytön tassuja. Hiukan ihmettelin, että mitä se nyt niitä tutkii. Mutta selvisipä syykin. Diagnoosi kun oli immunologinen sairaus nimeltä vaskuliitti. Just! Niin kuin tässä ei olisi ollut jo riittävästi muutakin murhetta, niin yksi sairaus koirille lisää. Tenttasin lekuria, että mistä tunnistat sen noin silmämääräisesti, että se on vaskuliitti eikä vain normaalihaava, mutta hän oli varma diagnoosistaan. Tyttö saa nyt sitten kortisonia (lääke jota en ikimaailmassa haluaisi antaa koiralleni!!) ja sen lisäksi antibioottikuurin. Ab-kuurin siksi, että ampparit pisti edellisenä päivänä ja kortisonilääkitys voisi tulehduttaa ne pistot. Huh huh… Mieli oli aika tavalla maassa torstaina tämän jäljiltä. Piti mennä illalla juoksemaankin, mutta ei pystynyt eikä kyennyt.

Perjantai menikin sitten aika haipakkaa seuraavan päivän kisajärjestelyjen kanssa. Ruusakin pääsi retkelle Jämsänkoskelle, vaikkei mun kanssa. Nina ja Juha ystävällisesti otti pirpanan mukaansa kun menivät tapaamaan Jukka the kopantekijää. Typykästäkin kun piti ottaa mitat ensi kesän juoksukarkeloita varten. Mahtoi olla Jukka ihmeissään kun paikalle pölähti Eddie (reilusti yli 70 cm, 50 kg) ja Ruusa (hiukan yli 60 cm ja 25 kg) J Mutta hyvin oli reissu mennyt ja tyttö oli kovasti tykännyt Eddien seurasta ja toisinpäin. Eddie oli nuollut Ruususen korvat puhtaaksi ja Ruuskanen oli söpöstellyt kovasti. Hain tytön vasta illalla kisapaikalta kun kävin viemässä sinne kisatavaroita.

Illalla kävin vielä hakemassa Eevan ja Myytti-koiran rautatieasemalta. He tulivat meille yöksi seuraavan päivän kisoja varten. Ruusalla kun on yhä saikku päällä, niin en voinut päästää sitä riekkumaan Myytin kanssa. Minun koirat nukkui sitten olkkarissa ja Myytti portin toisella puolen. Ja hyvin meni. Yllättävän vähän Ruusa ja Pave reagoi vieraaseen koiraan. Ei tietenkään olisi reagoineet mitenkään negatiivisesti, mutta yllättävän tyynesti ottivat sen, etteivät pääse riekkumaan Myytin kanssa. Hyvä R&P!

Lauantaina suunnattiin sitten kulkumme kohti kisapaikkaa anivarhain aamusta. Ja kisoissa sitten olikin melkoista matalalentoa koko ajan. Milloin piti selvittää puuttuvan koiran tilannetta, milloin etsitä toimivaa lälläriä tai sitten miettiä miksi aggrigaatti ei toimi yms yms. Mutta kaipa nuo sempalot kokonaisuutena meni suht ok… Paavon suoritukset tosin ei ollet kummoisia. Tai no ainakin kaikilla oli oikein hauskaa! Alkuerässä poika oikoi oikein huolella, mutta sen verran viksusti  että sai vieheen kolme kertaa kiinni. Hiekka vaan pöllysi kun jätkä iski vieheeseen kiinni. Pisteitä ei toki paljoa tullut moisella oikomisella. Lisäksi poju hyytyi aika pahasti viimeiseen mäkeen. Mutta se oli oletettavaakin, kun lenkit on ollet aikas lyhyitä ensin Paven leikkauksen ja viime aikoina orjan heikohkon olotilan vuoksi.

Finaalissa poju oli vielä edellistä starttia hulvattomampi. Paavo selkeästi tiesi, että finaalirata on ae-rata toisinpäin. Kipaisi vaan radan varteen odottamaan kyyryssä, että tänne se viehe tulee, ihan kohta tulee ja sitten hyökkäys kohti viehettä. Hetken ihmetys, että taasko se lipesi hampaista ja kohti uutta kyttäyspaikkaa ja uusi isku. Ei hyvää päivää, millaista toimintaa. Ei uskoisi että tuo otus voitti viime vuoden mestaruudenJJ Viimeiselle mäelle jätkä ei olisi enää halunnut kipaista, vaan jäi vain alhaalta katselemaan, että tule viehe tänne, en viitsisi kiivetä ylös. Mutta pakkohan se sitten oli sinne pungertaa…

Ruusalla oli hiukan tylsempi kisapäivä. Onneksi sain sitä lykättyä sopiville uhreille aina välillä, niin typy pääsi vähän tassuttelemaan (hienossa vaaleanpunaisessa nahkatakissaan). Itsellä kun oli hiukan kiire järjestelyissä, Paavon&Chain juoksutuksessa ja muissa säädöissä.

Illalla sitten purettiin kisapaikka ja karavaani lähti kohti Nokiaa. Juha ja Nina parkkeerasi asuntovaunun mun kartanon eteen ja yöpyivät siinä la-su-yön. Istuimme iltaa jonnii aikaa saunan, punaviinin ja koirajuttujen parissa. Oli oikein mukava ilta! Tervetuloa vaan toistekin N&J! Valitettavasti Eddie joutui köllimään yksin autossa, kun Paavo ei olisi iiiihan arvostanut rhodesianponipojan seuraa.

Sunnuntaina sitten aamupalan jälkeen käytiin koirien kanssa pikkuinen lenkki ja mä suuntasin tieni kohti Kaupin rataa. Olipa hienoa nähdä rhodesiankoirien juoksevan. Ja vieläpä täysi kuuden koiran lähtö. Wau!

Maanantai menikin sitten aika sumussa. Illalla käytiin koirien kanssa häiriötreeneissä. Ruusa meni oikein mallikkaasti, kuten saattoi olettaa. Kunhan vaan orja sai ajatuksensa kasaan ja pystyi keskittymään koiraansa… Harjoiteltiin vielä lopuksi Ruusan kanssa lapsien ohittamista. Aika hyvin siedättyi kun aikansa kierreltiin seisoskelevia lapsia. Tyttö haki lasten kohdalla minusta aika tavalla turvaa, mutta pystyi pikkuhiljaa hiukan rentoutumaan. Eipä mulle ole lapsia tulossa, mutta niihin kun väkisinkin törmää tuolla lenkillä, niin on se hyvä että saadaan tätäkin ongelmaa hiukan ratkottua. Ja lähipiiriin syntyy noita pienihmisiä lähiaikoina aika lauma, kun niin moni ystäväni on päättänyt hankkia moisia. Muuten maanantai oli aika raskas päivä, johtuen viime aikojen tapahtumista. Mutta Paavon mielestä se on ainoastaan hyvä juttu. Pääseepä olemaan yöt peiton alla ihan liki…