Näin kun jättää päivitykset "hetkeksi" kirjaamatta, niin ei muista kuin osan...

Eli käytiin viime viikolla hurttien kanssa taas Hämeenlinnassa treenailemassa mejää. Paavolle tehtiin taas kaikki kulmat katkoina ja Ruususelle lyhennetty avo-jälki. Paavon jäljestys oli tällä kertaa hiukan heikompoaa kuin edellisellä kerralla. Hyvin lähti rengastamaan katkoja. Ensimmäisellä tosin polku vei mennessään ja sieltä jouduin palauttamaan takaisin töihin. Ja sitten hajosi liina ja poju laukkaili menemään. Ihme kyllä jäi makaukselle odottamaan, että sain jätkän kiinni. Olin nimittäin varma, että sinne meni ja nähdään sitten vasta kaadolla. Mutta hyvä näin. Ruususen jäljestys meni aikas hyvin. Muutaman kerran itikka käytti hiukan liikaa ilmavainua ja ajautui jäljen sivuun. Mutta osasi sieltä oman nenänsä avustuksella takaisinkin. Vallan pätevä likka siis! Pahin arkailu alkaa jo helpottamaan eikä enää tukeudu niin voimakkaasti minuun, hyvä niin.

Ruusunen on päässyt myös hakemaan eksyneitä ihmisiä metsästä. Osaa hyvin nostaa nenän ylös ja hakea hajua ilmasta. Ja treenin jälkeen ollaan niin ylpeitä että. Siis sekä koira että ohjaaja:) Ja tokoakin on hiukan harrasteltu, tosin erittäin pienimuotoisesti. Josko nyt talvella, mejä-kokeiden loputtua, olisi aikaa siihenkin. Aika näyttää...

Viime viikonloppu meni sitten mejä-kokeen parissa. Lauantaina käytiin Karrin kanssa väkästelemässä jälki Äetsän metsään. Vallan kätevää kun on oma pari jälkeä tekemässä, ei tarvitse tehdä kuin yksi jälki ja muutenkin vallan jees:) Tarkoituksena oli jäljenteon jälkeen mennä koirien kanssa rhodeyhdistyksen karhunhaukkukokeeseen Mänttään. Mutta eipä sitten ehditty sinne, kun muut rhontit oli haukkuneet Pena-konekarhua suunniteltua aikataulua nopeammin. Harmitti hiukan, mutta ei voi mitään. Ajeltiin sitten vaan Mäntän ohi Keuruulle yöksi. Koirat rauhoittui uuteen paikkaan yllättävänkin hyvin. Hiukan toki piti harrastaa pystypainia kun oli kätevän iso matto missä temuta. Mutta muuten köllivät rauhassa sohvalla. Nukkumisesta tosin ei meinannut tulla yhtään mitään. Kerrostalon äänet sai Paavossa ja Ruusassa heräämään Valtaisan Vahtikoiran. Rauhoittuivat vasta kun otettiin ne sänkyyn nukkumaan. Kumma ettei sieltä peiton alta ollut sitten mitään tarvetta aukoa päätään, tosi vahteja...

Parin tunnin yöunilla Skodan nokka kohti Äetsää. Olipa yksi pienen elämäni rankimpia ajopätkiä. Pimeää, vesisadetta ja armoton univelka. Loistava yhdistelmä! Mutta perille päästiin kuitennii. Pave oli jälleen laukauksensietotestissä ainut koira joka piippasi koko ajan. Poika tiesi, että missä ollaan ja miksi... Ruusa sai vahingossa aikamoisen laukauksensietokokeen, kun haulikolla ammuttiin aivan mun auton vieressä... Mutta ei tyttö näyttänyt olevan moksiksikaan tuosta hommasta. Hyvä niin.

Tekemämme jälki oli tuomariryhmän ensimmäisenä. Ja jäljelle lähti lapukka nimeltä Paavo!! Loistava yhteensattuma:) Ja Paavo meni todella hienosti. Tosin ohjaajaa kävi aika tavalla sääliksi, kun Paavo-lapukka veti kuin hinaaja koko matkan... Jäljenpurun jälkeen olikin aikaa nukkua pari tuntia, kun minun Paavo meni vasta ryhmän viimeisen jäljen. Ja millainen jälki siitä sitten kehkeytyikään, huh huh...

Alku meni vallan sutjakkaasti, mutta katkokulmalle tuli hiukan jäljen sivussa ja sitten törmäsi ajouraan, joka vei mennessään. Hukka. Tosin siinä kohdassa kun tuomari otti siitä hukan, Pave oli tulossa jo jälkeä kohti. Mutta ei voi mitään määrätty mikä määrätty. Eikä minun tarvinnut kuin sanoa että kipaisepa sinne jäljelle, niin sieltä se löytyi heti. Eli ei tarvinnut näyttää jälkeä tms. Ja hyvä meno jatkui taas. Tosin matkalla oli aika huimia kiviä/kallioita, joista alastulo meinasi olla hiukan haastavaa. Paavo kun ei tietty voinut valita helpoimpia reittejä. En uskaltanut antaa pojan mennä alas täyspitkällä liinalla, vaan tuomari otti pojan kiinni alhaalla ja minä laskettelin niitä noin 3 metrin pystysuoria pudotuksia pyllymäkeä alaspäin. Huh hah hei...

Yhden kerran poika ajautui taas todella kauas jäljestä (ehkä noin 40 m tms). Mutta tuomari vaan käski kehottaa koiraa. Tein työtä käskettyä:) Ja Paavo nostikin nenän ylös ja alkoi paikallistamaan, että missäs se jälki onkaan. Ja aikansa (joka tuntui ikuisuudelta) ilmaa nuuhkittuaan sai fokusoitua, että haju tulee tuosta suunnasta ja sinne siis. Oli tulossa jäljelle, kun opas näki meidät ja kiljaisi että täältä jatkuu. Täysin ymmärrettävää, että luuli meidän ottaneen hukan ja oli palautettavana. Ja Paavo oli tosiaan menossa oikeaan suuntaan ilmavainulla mutta tuo huuto sai pojan laukkaamaan täyttä vauhtia opasta moikkaamaan:) Harmi, mutta oppaalta täysin looginen tapa toimia. Ei sitä yleensä noin kaukaa anneta enää tulla ilman hukkaa. Tuomari selitti jälkeenpäin, että oli antanut tehdä normaalia kauemmin töitä, kun oli katkolla ottanut hukan liian nopeasti (ei huomannut että ajoura kääntyi ja että oli menossa jälkeä kohti). Todella reilua ja oikeudenmukaista toimintaa tuomarilta!

Ja hyvä jäljestys jatkui taas. Tosin kaadosta meni muutaman metrin päästä ohi ja mentiin tielle. Sieltä, minun suureksi ihmetykseksi, teputti käskystä kyllä takaisinkin ja kaadolle. Ei olisi halunnut millään luopua kaadosta. Siis piti vain kiinni ja irti-käsky ei toiminut lainkaan. Oli jätkä niin tohkeissaan löydöstään:)

Tuomarin ensimmäinen kommentti taisi olla, että onpa erikoinen koira:) :)

Tulostenlukemisesta tulikin erittäin positiivinen yllätysten sarja. Olin aivan varma, että tulos on pyöreä nolla. Mutta se olikin VOI 3 / 20 pistettä! Jei! Ja tuomari oli aivan uskomattoman mahtavan ystävällinen ja puhui minun pojasta todella kauniisti. Luki toki koeselostuksen mutta lisäksi kertoili pojasta ylimääräistä ja kehui minun hassua poikaani, kaiken kansan kuullen! Lisään koearvostelun tänne vaikka huomenna. Tuomari kertoi, että Paavo on taitava jäljestäjä, joka koko ajan tietää missä jälki menee, mutta ei aina mene sitä. Niinpä... Sehän meidän ongelma juuri on! Ja myös kehui kuinka kaukaa poika löytää ilmavainulla jäljen. Ja toimii hämmästyttävän hyvin käskystä, vaikka olisi harhautunut kauaskin. Meinasi itselläkin tulla pala kurkkuun sitä kuunnellessa ja yleisöllä oli hauskaa. Paavo on aika monessa kokeessa tehnyt vastaavia haaveiluja/tehtävän unohtamisia. Aika moni tuollakin naureskeli, että vai teki se sinun Paavo taas tuollaista. Muistavat pirulaiset aiemmista kokeista mun hassun leijonanmetsästäjän:)

Kokeesta poisajellessa olo oli todella väsynyt mutta onnellinen. Vaikka Paavon tulos ei vienytkään lähemmäs himoitsemaani jäljestysvalion titteliä, niin silti aivan loistava olo! Poika oli oma itsensä. Hassu, rakastettavan raivostuttava ja silti niin taitava. Ja missään vaiheessa ei luovuttanut tai paineistunut. Ja itsekin maltoin olla käskyttämttä, vaan annoin sille aikaa hakea ihan itse takaisin jäljelle. Tiukkaa tosin teki seistä hiljaa vieressä ja antaa pojan haarukoida, että mistä se haju tuleekaan. Pojan kanssa kun on tullut hakattua niiiiiiiin paljon päätä seinään, ettei mitään rajaa, niin kaikki onnistumiset tuntuu todella hienoilta. Totesin tuomarillekin, että osoittaa järjenköyhyyttä ottaa ensimmäiseksi koiraksi rhodeuros. Ja sitten kun vielä sattuu tällainen eriskummallinen yksilö kohdalle, niin se on hyvin kasvattava kokemus. En vieläkään täysin ymmärrä Paavoa, tulenkohan koskaan ymmärtämäänkään. Mutta pois en silti antaisi ikimaailmassa. Takaisin ajellessa soi päässä myös Maaritin biisi Lainaa vain. Kun jatkuvasti takaraivossa jyskyttää ajatus Paavon syövästä.

Mutta summa summarum. Oli todella tunteikas viikonloppu kaikin puolin. Kaikesta myllerryksestä huolimatta vallan hieno viikonloppu!

Seuraavat mejäkokeet on sitten vasta ensi keväänä. Silloin toivottavasti minulla on jo kaksi koiraa kokeissa, jos Ruusa edistyy hyvin treeneissä... Paavo lähtee vielä kisaamaan tänä vuonna yhden kerran eli parin viikon päästä Hailuotoon maastojuoksukisoihin. Itse en sinne ole menossa, vaan poju lähtee Janican kyydillä kisailemaan:)