Käytiin viime viikonloppuna tyttöjen retkellä Kajaanissa. Alunperin suunnitelmissa oli lähteä Paven ja Ruusan kanssa. Mutta koskapa Kaisa lähti Prahaan ja Pradalla oli juoksut, niin lähdettiinkin kokoonpanolla: Kaisan auto, Prada, Ruusa ja minä.

Lähtö oli perjantaiaamuna. Kävin ensin viemässä Paavon Mariannelle ja Timille hoitoon, Gadi-rhontin iloksi ja riemuksi. Sitten nappaisin naapurista Pradan kyytiin. Tyttö oli lievästi sanottuna iloinen mut nähdessään. Olihan Kaisa lähtenyt jo muutamaa tuntia aiemmin kohti lentokenttää. Nyt oli retkue koossa ja eikun kohti Kajaania. Putron Samuli piti laulullaan kuskin vallan pirteänä. Matkalla etsin jonkun aikaa sopivaa lenkkipaikkaa, jossa päästää tytöt irti. Ja löysinkin vallan loistavan metsäautotien jota oli hiukan aurattukin. Mutta mitä likat tekee kun päästän ne irti. Seisoo vaan kolmella tassulla surkeana. ”Ei me voida liikkua, täällä on aivan liian kylmä”. No joo, oli pakkasta kyllä 20 astetta, mutta on ne molemmat kyllä tähän asti käyneet normaaleilla lenkeillä. Ei väkisin sitten, koirat autoon ja matka jatkui. Iisalmi-Kajaani välillä pääsin ihan valokuvaankin. Mittarin mukaan nopeus oli 80 alueella 90 km/h eli toivottavasti selviän huomautuksella. Harmitti vaan, kun olin tuohon asti ilveillyt aika monille kameroille ja tämän kohdalla sitten rapsutin leukaa. Ei tullu edustava otos, höh.

Perille päästiin puoli kuuden paikkeilla. Majapaikkanamme oli Outin ja Heikin koti. Ruusalla oli mennessä ongelmia kivuta kerrostalon rappuset. Kierreportaat, hui kauhistus. Olisi varmaan houkuttelemalla tullut ne, mutta päätn kantaa typyn. Onneksi on noin kevyt, niin ei ollut lainkaan hankalaa. Iltalenkiln jälkeen tuli rappuset jo vallan nätisti. Oli jännää mennä yöksi ihmisille joita ei ole koskaan tavannut. Outin sisko on hyvä ystäväni ja hän oli tuon majapaikan järjestänyt. Osoittautui todella hyväksi paikaksi ja O&H oli todella mukavia ihmisiä! Valtaisan suuri kiitos vielä tätäkin kautta vieraanvaraisuudesta! Ruusalla oli valtava määrä energiaa kun päästin sisälle. Väkkärä ei pysynyt yhtään paikoillaan. Pyysi Pradaa leikkimään (huonolla menestyksellä), kiipesi ihmisten syliin, pomppi, loikki, kelli, kiehnäsi,… Kunnes vihdoin simahti nukkumaan. Yö meni sitten minun osalta aika pitkälti valvoessa. Prada päätti puhdistaa pimpsaansa ko-ko yön. Yritin komentaa lopettamaan. Ei vaikutusta. Sitten aloin tökkimään varpailla Pradaa. Siirtyi vain varpaitteni ulottumattomiin. Ja kun komensin Pradaa, Ruusa tuli hyvittelemään. Eli hyppäsi mahan päälle ja siitä kaivautui kainalooni häntä vinhasti viuhtoen ”Prada on tosi tuhma, mutta mä oon tosi kiltti ja tuun tähä ihan liki, että olisit onnellisempi”. Jei.

Aamulla kävin todella hitaalla, joten meinasi tulla huolella kiire näytelmäpaikalle. Onneksi sinne oli matkaa vain alle km, joten ehdittiin ajoissa. Hiukan typsy jänskäili parkkipaikalla kun joka suunnalta sinkoili koiria hermostuneine ihmisineen. Mutta todella nopeasti rentoutui ja tarjosi kontaktia. Hyvä likka. Hiukan aikaa siinä säädettyämme olikin jo Ruususen vuoro. Ja ihme kyllä, mua ei jännittänyt lähes lainkaan. Come what may-asenteella kehään. Lisäksi hermoja rauhoitti kummasti se, että tiesin tytön osaavan seisoa ja juosta tosi kivasti. Heti kehään mentyämme tuomari vaan osoitti Ruusan karvoja ja sanoi ”too much”, minä siihen vaan hymyilemään aurinkoisesti, että ”little bit, little bit”.

 

Ruusis seisoi todella kivasti, treenit ovat tuottaneet siis loistavaa tulosta. Myös juokseminen meni vallan putkeen.

 

Tosin hiukan huolestutti tuomarin jatkuva päänpyörittely. Ei olisi Hyvää tulosta odotettavissa. Tuli sitten arvostelulapun kanssa minun luo syvästi pahoitellen. ”I´m so sorry, but väri too much. Nice dog but väri too much”. Katsoin tuomarin kädessä olevaa sinistä nauhaa ja toivo heräsi. Eihän tuo voi tarkoittaa muuta kuin… Tempaisin (katsojien mukaan aika vauhdilla, hups) tuomarilta arvostelulomakkeen ja katsoin, että KYLLÄ rasti oli kohdassa Hyvä/Good. Sopersin sitten tuomarille, että ”this is what we wanted, don´t worry, I´m so happy”. En tiedä, olisiko tuomarilla ollut vielä jotain muutakin sanottavaa koirastani, mutta minä sinkosin kehästä kiljuen ja kevätjuhla-liikkeitä tehden… Ehkä olisi voinut selittää tuomariparalle miksi mustankorian omistaja on noin onnellinen sinisestä muovinarusta, mutta eipä tullut siinä onnenhetkessä mieleen… Muut onnitteliva kehän laidalla ja halasin varmaan jokaista vastaantulijaa ja varmaan selitin kaikille tuntemattomillekin, että ”Ruusa sai hoon”. Projekti Ruusalle hoo päättyi yllättävän nopeasti. Joka on siis vain ja ainoastaan huippuhienoasia! Seuraavina tavoitteina on vuodelle 2010 saada maastoserti Virosta ja Suomesta. Sitten tyttö on kahden maan maastovalio. Jos tyttö jatkaa juoksemista kuten viime vuonna niin tavoitteen toteutuminen on vallan mahdollista. Mutta jos oppii oikomisen jalon taidon, niin sitten homma hiukan mutkistuu… Katsotaan miten meidän käy.

Kehän jälkeen lastasin mahd nopeasti koirat ja häkin autoon. Kiitos taas Outille ja Heikille tavaroiden roudausavusta!! Matka meni yllättäväkin kivuttomasti. Toki sitä helpotti monet puhelut, kun sai kerrata kavereiden kanssa näytelmätapahtumia.  Kävin vielä hakemassa Paven hoidosta ja jätin vaihtarina Pradan heille hoitoon. Suihkun ja siiderin jälkeen olin aikas unihiekassa. 1016 km mutta ei suotta!!

Tässä vielä Ruususen arvostelu, joka on aikas kivankuuloinen (enkä olisi uskonut että minun Ruususesta kukaan koskaan käyttää sanaa typical  )

typical head, nice expression, compact body, a little straight in front, better behind, needs substance, excellent feet, the coat is too much dark, moves freely