Ja sitten taas suunnattiin mejäilemään Paven kanssa… Iso kiitos Ninalle kun tarjosit meille koepaikkaa! Ja kiitos järjestävälle seuralle tietty että ottivat meidät kokeeseen. Leijailu ei ihan heti lopu tämän kokeen jälkeen… Koe oli tosiaan Eurassa, joten vallan siedettävän (120 km) ajomatkan päässä! Lauantaina jälkienteko sujui todella vikkelästi, kun tehtävänä oli kaksi avo-jälkeä ja oli reipashenkinen jälkipari. Olipa luksusta tehdä pitkästä aikaa avo-jälkiä, toooodella helppoa touhua. Ja vieläpä aivan peikkometsämäiset maastot. Lauantai-iltana kävin vielä, päikkäreiden jälkeen, talkoilemassa Pirkanmaan vinttikoirakerhon näyttelytouhujen parissa.

Sunnuntaina reippaana kohti koepaikkaa. Koe oli vain yhden tuomarin koe, jossa Paavo oli ainut voi-koira. Olin jo tuuletellut edellisenä päivänä, että Paavo pääsee heti aamusta tositoimiin (jolloin on parhaimmillaan) kun voi-jälki on nro 2. Mutta toki voittajaluokan jälki ajettiinkin viimeisenä eli ei mennyt ihan kuin elokuvissa. Mutta itse jäljestys sitten olikin täynnä kaikkea mahdollista (paitsi onneksi niitä sorkkaeläimiä). Jo jäljen alku oli himpan haastava kun alkumakausen jälkeen (jonka Paavo hyvin poikkeuksellisesti söi, ei koskaan aiemmin ole moista tehnyt) oli reilu kalliopudotus. Hirvelle kuljettavissa ja oltaisi mekin voitu siitä hypätä. Mutta Paavolla on selkä hiukan oirehtinut viime aikoina ja en halunnut riskeerata koirani terveyttä. Tuomari onneksi ymmärsi ja saimme kiertää toista kautta. Ongelmaksi meinasi vaan sitten muodostua se, että tuossa kiertäessä meni myös opastettava osuus avomerkkeineen. Hiukan meni aikaa että sain koiran jotenkuten ohjattua alkuun. Mutta Paavoa ei tuo säätäminen haitannut mitenkään. Poika puski menemään armottomalla draivilla. Jouduin, poikkeuksellisesti, välillä pitelemään kaksin käsin kiinni että sain edes hiukan jarrutettua vauhtia. Armotonta menoa! Aina välillä mentiin huolella jäljen sivussa mutta silti oikeaan suuntaan. Ja välillä harhauduttiin pois jäljeltä ja Paavo toimi tyypilliseen tapaansa. Eli seis ja ilmavainulla aletaan miettimään, että missäs se jälki menikään. Itsellä oli vaan niin armoton pakkosaadaseykkönen-fiilis (ei hyvä olotila muuten lainkaan!), etten koskaan malttanut odottaa että Paavo olisi itse löytänyt jäljen. Vaan aina karjaisin Jälki-käskyn kun jätkä pysähtyi. Ja ainahan se käskyn kuultuaan taapersi suoraan jäljelle. Olisi vaan pitänyt hillitä itsensä eikä aina käskyttää koiraa, mutta onneksi ei paineistunut moisesta. Olin mielessäni laskeskellut näkemiäni kulmia ja ajattelin että nyt ollaan varmaan viimeisellä osuudella. Lallattelin vaan mielessäni, että jee jee hyvin menee. Ja sitten mentiin pikkutiheikön läpi ja kas oltiin tiellä. Kylmäsi oikein huolella, kun tiedän joidenkin tuomareiden ottavan suoraan hukan siitä jos mennään tielle ohi kaadon. Eikun käskyttämään taas koiraa joka hetken päästä sukelsikin tiheikön läpi takaisin metsän puolelle ja lähti jäljestämään. Vilkaisin taakseni ja kas siellähän tulee domare ja opasreipas. What! Se olikin normikulma joka vaan oli aivan tien lähellä. Siinä kohtaa meinasi jo epäusko iskeää kroppaan. Tämä jatkuu yhä. Pavella ollut so far upea draivi mutta minun hermorakenne ei ehkä enää kestä tätä touhua. Tajusin kyllä, että olen joutunut aika monta kertaa käskyttämään (toki suuri osa aivan turhia kertoja kun ei malttanut antaa koiralle työrauhaa). Ja makauksiakaan ei ole pahemmin näkynyt, onkohan tulossa hukaton kakkonen. Argh. Ja vielä kaadon luonakin poika sitten alkoi säätämään. Arvelin kaadon olevan jossain todella lähellä ja poju seisoo paikoillaan. Jälki-käsky ei toimi. Hophop-käsky ei toimi. Mutta tiedättekös mikä toimi?! Sanoin ”kultarakas” ja kas poju käveli suoraan kaadolle sen kuultuaan. Jännä homma, kun tuomari hiukan nauroi epäuskoinen ilme naamallansa…

Palkintojejakoa jännitin sitten oikein huolella. Kumpi se sitten olisi surkea valioittava ykkönen vaiko hukaton kakkonen… Ja se oli VOI 1, 40 pistettä! Joten PAAVOSTA TULI JVA! Huusin aika lujaa kun tulos selvisi ja olisin voinut halata ja pussata ja pomppia tasajalkaa ihan loputtomiin. Olo oli niin helpottunut ja onnellinen! 23 koetta, kolme ja puoli vuotta siihen meni. Kaikenlaista on sattunut matkan varrella. On menty ilmavainulla naapurijäljelle. On jäädytty vesisateeseen. On bongailtu tuoreita jälkiä. On haahuiltu muuten vaankin. Mutta koko ajan olen jaksanut uskoa, että tämäkin päivä joskus koittaa. Pave on kaikesta huolimatta lähes joka kokeessa osoittanut osaamistaan, edes joillain osuuksilla. Ja välillä meno on ollut todella upeanoloista. On ollut todella mukavaa lähes koko ajan. Päässyt tapaamaan uusia tuttavuuksia, kävelemään monen rotuisten koirien perässä ja ollut muutenkin oikein lystiä! Tämä nyt kuulostaa siltä, ettei meitä enää nähdä mejä-kokeessa. Kyllä Paavokin vielä mejäilee, mutta nyt vain muutaman kokeen vuodessa. Seuraavana projektina on herkkäneiti Ruusa. Ja ehkä Paavon kanssa ensi kesänä retki Norjan, Ruotsin ja Tanskan mejäkokeisiin.

Kotiintultua Paavo (ja Ruusakin) sai kaikkia herkkujaan. Mustaamakkaraa. Vaniljajäätelöä. Baileysiä. Ja orja nautiskeli siideristä.

Kuvat: Anni Asikainen (kiitos!!!)

Kokeeseen osallistujat (kuvasta puuttuu malinois ja mäyräkoira). Kaikki tuijottaa Paavoa, että mikä sulla on. Paavolla kun on paha inho kippurahäntiä kohtaan ja päätti uhota tosissaan tuolle toisen reunan norjan hirveelle harmikoiralle :)

Kokeen paras avo- ja voi-koira. Oli ilo ja kunnia päästä näkemään tuon bassetin suoritus oppaan ominaisuudessa. Valtavan upeaa menoa ja jokaisen 50 pisteen arvoinen suoritus! Wau! Ja Pavel kyttää jo tässäkin kuvassa sitä harmikoiraa :)

Tuomari Heikniemi ja me. Orjan ei tarvinnu lainkaan pinnistellä että mitenkäs sitä hymyillään :) :)