Viron reissusta juuri ja juuri selvittynä oli seuraavana vkonloppuna vuorossa Jyväskylän maastot. Kovasti odotettu tapahtuma. Jaossa vetskumestaruus. Maastot on aina hyvät tapahtumana ja radat hyvin tehtyjä. Niin ja luvassa hyvässä seurassa koko viikonlopun reissu. Ruusa ei vieläkään päässyt mukaan kisaan kun oli pissatulehduksen ab-kuurin varoajat vielä päällänsä. Mutta mukaan reissuun toki pääsi taaskin.

Mentiin jo perjantaina kisapaikalle. Hiukan kisapaikan rakennusta ja sitten möksälle. Kovasti oli varoiteltu, että se mökki on sitten tosi alkeellinen ja ei kummoinen mutta toivottavasti kelpaa. Ja se oli ihan mahtava. Järvi vieressä, rauhallinen sijainti ja aivan kisapaikan vieressä. Mökkiseurana Seija, Marjo ja Marjon vipukkatytöt. Ruusa ja neiti Dee löysi heti yhteisen sävelen leikeilleen. Hauska kuinka kaksi toisilleen tuntematona koiraa voi leikkiäkin noin tasapuolisesti ja molemmat on aivan innoissaan. Kuitenkin kokoeroakin oli yli 10 kg...

Lauantai meni talkoillessa toimistohommissa ja varusteiden tarkastuksessa. Hiukan pisti jännittämään päivän aikana, että miten koikut pärjää mökillä. Onhan ne toki jonkin verran reissanneet mutta silti en voi koskaan mennä takuuseen, etteivät keksi sisustamishommia. Mutta riemu oli suuri kun menin mökille. Ei mitään rikottuna! Hyvä Pave ja Ruusis. Iltaa istuttiin kisan toimihenkilöiden kanssa kunnes uni voitti. Mukavata.

Sunnuntai olikin sitten todella tunteikas päivä. Olin jo lauantaina katsellut rataa Paavon silmin ja olin lähes varma, ettei poika tule juoksemaan hyvin. Rata meni pitkän pätkää aivan metsän reunassa. Ei mitään toivoa siis, että tuo oikojamestari menisi sinne asti. Paavo juoksi alkuerän yksin. Ja mitä poika tekee, juoksee hemmetin hienosti. Ja menee metsän reunaan. Ihan mahtavaa. Loikin ja kiljuin onnesta. Kunnes maailma musteni. Menin hakemaan Paavoa vieheeltä ja poika ontuu oikein huolella toista takajalkaa. Olin aivan paniikissa. Koirilla kun on tuossa vaiheessa adrenaliinia ja ties mitä veressä oikein huolella ja eivät helposti näytä kipuaan. Olin aivan varma, että nyt on jalka vähintään poikki neljästä kohtaa kun noin heti alkaa ontumaan. ONNEKSI ihana Marja oli paikalla katsomassa kisoja ja sain hänet heti pellolta tultuani huikattua paikalle. Marja tutki Paavoa ja lohdutteli hysteerisesti itkevää omistajaparkaa. Minä, joka en oikeastaan koskaan itse, märysin ihan huolella tuossa tilanteessa. Huoli Paavosta oli aivan valtava. Paikalla ollut koirahieroja tms tutki Paavon. Ell tutki Paavon. Ja kaikkien pikadiagnoosi oli, ettei mitään pahempaa ole käynyt (lue: luita poikki tms). Lihasvamma oli epäilyksenä. Ja paikkana otj reisi. Seijalla oli onneksi homeopaattista lääkettä mukana ja niitä tuuppasin pojalle annettujen ohjeiden mukaisesti. Koko loppupäivä meni aivan sumussa. Olo oli epätodellinen, ahdistunut ja tuskaisa. Sitä ei pahemmin helpottanut erään kilpailuttajan todella asiaton käytös riemuitessaan siitä, ettei koirani loukkaantumisen takia tule finaaliin. Fair play kunniaan... Normaaliolotilassa olisin ehkä saanut sanottua jotain takaisinkin mutta nyt olo oli niin turta, etten saanut mitään sanottua. Ahdistunut olo vaan paheni. Karmea, karmea iltapäivä. Kisojen jälkeen hiukan oloa helpotti kun otin Paavon autosta ja se omatoimisesti venytteli takajalkansa. Lisäksi kävely oli hiukan vähemmän ontuvaista. Huh. Ja kotiin ajellessa oli mukavaa kun oli Seija samassa autossa. Sain purkaa kaiken pahanolon ulos enkä vain itkenyt koko matkaa. Kiitos Seija tuesta! Ja kiitos kaikille muillekin, jotka vaikka halasivat tai edes sanoivat olevansa pahoillaan. Tuota olotilaa en toivo kellekään kun joutuu avuttomana katsomaan vierestä kun rakkaalla koiralla on paha olla. Ja siinä hetkessä kaikki ystävälliset sanat on kultaakin arvokkaampia.